Foucault’n varjo Gazan yllä

Ensimmäinen asia, jonka parikymppisenä opin ranskalaisesta filosofista ja aatehistorioitsijasta Michel Foucault’sta – tai ainakin jonka muistan oppineeni – oli se, että hän kritisoi vapautuksen ideaa. Foucault’n mukaan, sellaisena kuin minä hänet ymmärsin, jokainen vapautuksesta puhuva liike kantaa mukanaan riskiä muuttua itse uudeksi sortajaksi: ne, jotka kerran vapautuivat, saattavat pian huomata olevansa niiden hallitsemia, jotka puhuivat vapauden nimissä. Ajatus ei ollut minulle täysin uusi, vaan se vahvisti sen, mitä olin oppinut marxilaisista vallankumouksista muun muassa George Orwellin teoksesta Eläinten vallankumous. Foucault ei ollut marxilainen, mutta häntä voidaan silti kuvata vasemmistolaisradikaaliksi. Ironista kyllä, hän itse innostui Iranin vallankumouksesta, jossa hän näki ”hengellistä politiikkaa”, joka katkaisisi siteen länsimaiseen modernisuuteen – mutta joka päättyi siihen, että šiialainen papisto pystytti totalitaarisen teokratian.

Juuri täällä – Iranissa – alkaa suuri osa aikamme globaalista konfliktista. Vuoden 1979 vallankumouksesta syntynyt islamilainen tasavalta ei ollut ainoastaan kotimainen papiston hallinto, vaan myös ideologinen ja materiaalinen voima, joka myöhemmin muokkasi Lähi-idän šiialaisen vastarinta-akselin. Teheranista sen vaikutus ulottui Libanoniin, missä Hizbollah kasvoi Iranin jatkeeksi, ja edelleen Gazaan, jossa Hamas on saanut tukea rahassa, aseissa ja strategiassa. Kun Israel on taistellut Hamasia vastaan, se on siten taistellut myös – epäsuorasti ja ajoittain suoraan – Irania vastaan. Gazan sota ei ole erillinen kahden kansan välinen konflikti, vaan osa pitkäaikaista sijaissotaa teokraattisen hallinnon ja sitä vastustavan länsimaisen järjestyksen välillä.

Valtakriitikon sokea piste

Siksi on lähes symbolista, että juuri Foucault, lännen suuri vallan kriitikko, näki Iranin vallankumouksessa jotakin vapauttavaa. Foucault vieraili vuonna 1978 useaan otteeseen Iranissa kirjoittaakseen filosofisia ajankohtaisanalyyseja italialaiseen sanomalehteen Corriere della Sera. Se virhe, jonka hän teki kahdeksassa reportaasissaan – että hän sokaistui kapinan energiasta ja sulki silmänsä sen teokraattiselta ytimeltä – toistuu nykyään lännessä. Islamomyönteinen vasemmisto, joka tänään osoittaa mieltään Palestiinan puolesta, puhuu vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja antikolonialismista – mutta löytää itsensä, tietoisesti tai ei, samasta rintamasta papiston kanssa, joka ruumiillistaa kaiken sen vastakohdan, minkä puolesta vasemmisto aikoinaan seisoi.

Michel Foucault (1926–1984) ei ollut ainoastaan yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista filosofeista, vaan myös keskeinen inspiraation lähde suurelle osalle nykypäivän radikaalia vasemmistoa. Hänen analyysinsä vallasta ja tiedosta sekä hänen purkutyönsä länsimaisia totuuksia kohtaan normalisuudesta, seksuaalisuudesta, sukupuolesta ja kolonialismista ovat luoneet perustan monille nykyvasemmiston progressiivisille ideologioille, kuten normikritiikille, postkolonialismille ja transideologialle. Foucault’n perusajatus – että valta ei ilmene ainoastaan valtion tai pääoman kautta, vaan läpäisee kielen, tieteen ja identiteetin – on tehnyt hänestä ikonin vasemmistolle, joka näkee yhteiskunnan näkymättömien valta- ja herruusrakenteiden verkostona.

Anti-imperialismista islamovasemmistoon

Vuoden 1968 vasemmistolaisen aallon jälkeen itse vallankumouksen subjekti muuttui. Työväenluokka, joka aiemmin oli historian moottori, korvautui ”sorretuilla”: kolonisoiduilla kansoilla, naisilla, vähemmistöillä, siirtolaisilla ja seksuaalisilla poikkeavilla. Taistelu siirtyi tehtaasta kulttuuriin, taloudesta identiteettiin. Uusi vasemmisto alkoi puhua vähemmän luokasta ja enemmän vallasta kulttuurisessa ja symbolisessa merkityksessä.

Tässä uudelleensuuntautumisessa vasemmisto löysi uusia liittolaisia. Muslimimaailmassa ei enää nähty ensisijaisesti uskonnollista konservatismia, vaan potentiaalinen antikolonialistinen voima. Islam, jota aiemmin pidettiin taantumuksellisena, alettiin tulkita vastarintaidentiteettinä. 1970- ja 1980-luvuilla muotoutui näin uusi ideologinen kehys: islamilainen maailma länsimaisen imperialismin uhrina ja islamismi radikaalina vastavoimana kapitalismille ja ”valkoiselle” herruudelle.

Tämä logiikka voimistui vuoden 2001 jälkeen. Afganistanin ja Irakin sodat sekä käsitteiden kuten ”terrorismin vastainen sota” retorinen käyttö saivat monet vasemmistossa näkemään jokaisen islamilaisen liikkeen potentiaalisesti progressiivisena – ei itsessään, vaan osana globaalia vastarintaa Yhdysvaltojen hegemoniaa vastaan. Samalla kamppailu ”islamofobiaa” vastaan nousi uudeksi poliittiseksi tunnusmerkiksi. Se palveli kahta tarkoitusta: antirasistista taistelua ja symbolista rajankäyntiä oikeistoa vastaan.

Tästä prosessista kasvoi se, mitä on alettu kutsua islamovasemmistoksi – ranskaksi islamo-gauchisme – paradoksaalinen liitto sekulaarien aktivistien ja muslimitraditionalistien välillä, joita yhdistää yhteinen vihollinen: länsimainen hegemonia, usein määritelty valkoiseksi, kapitalistiseksi ja sionistiseksi.

Hamas ja postkolonialistinen kieli

Viime vuosina Hamas on kyennyt mukauttamaan kielensä juuri tähän postkolonialistiseen diskurssiin. Järjestö, joka alun perin muotoutui Muslimiveljeskunnasta ja jonka ensimmäinen ohjelmateksti oli kyllästetty antisemitismillä ja jihadistisella retoriikalla, on vähitellen oppinut puhumaan sitä kieltä, joka herättää sympatiaa lännessä: kolonialismi, apartheid, vastarinta ja dekolonisaatio.

Kuvaamalla sionismia valkoisen kolonialismin muotona ja palestiinalaisia miehitettynä alkuperäiskansana Hamas on onnistunut kirjoittamaan kamppailunsa osaksi globaalia vasemmistolaista narratiivia. Gazasta välitetyt kuvat – lapset raunioissa, naiset kantamassa ruumiita, englanninkielisin iskulausein varustetut liput – toimivat poliittisina symboleina tässä dramaturgiassa. Ne aktivoivat saman affektiivisen logiikan kuin lännen antirasistiset ja postkolonialistiset liikkeet: alistetun oikeuden vastarintaan.

Tämä selittää myös sen, miksi Palestiinaa tukevat mielenosoitukset jatkuvat Gazan tulitauon jälkeen. Ne eivät ole vain solidaarisuuden ilmaus hädässä olevaa kansaa kohtaan, vaan osa laajempaa ideologista kertomusta, jossa taistelu Israelia vastaan on muuttunut symboliksi taistelusta länttä vastaan.

Ideologisessa uudelleentulkinnassa itse sionismin käsite on typistetty kolonialistiseksi projektiksi, mikä vääristää sen historiallista ja eksistentiaalista merkitystä. Suurimmalle osalle maailman juutalaisista sionismi ei ole ensisijaisesti nationalistinen liike, vaan ilmaus kollektiivisesta kaipuusta ja kulttuurisesta kuuluvuudesta vuosituhansien vainon ja maanpaon jälkeen. Se on keskeinen osa juutalaista identiteettiä – symboli kansan oikeudesta olla olemassa omana itsenään, maailmassa ja historiassa. Sionismin demonisointi valkoisena kolonialismina ei siten ole vain poliittinen hyökkäys Israelin valtiota vastaan, vaan myös symbolinen hyökkäys juutalaista itseymmärrystä vastaan.

Ei tietenkään tarvitse olla vasemmistolainen tai islamisti tunteakseen vihaa tai surua Israelin sodankäynnistä Gazassa. Siviiliuhrit ovat todellisia, kärsimys on hirvittävää ja kansainvälisen oikeuden kysymykset suhteellisuudesta ja saarron humanitaarisista seurauksista ovat täysin oikeutettuja. Mutta moraalisen refleksin riski – asettua aina heikomman osapuolen puolelle – on se, että menettää kykynsä erottaa, mitä tuo osapuoli todellisuudessa edustaa. Sympatia alistettua kohtaan voi helposti sokaista, riippumatta siitä, millä puolella seisoo.

On syytä muistaa, että länsimainen vasemmisto näki kerran Israelin juuri heikompana osapuolena – sosialistisena edelläkävijävaltiona, joka taisteli olemassaolostaan ylivoimaisia arabinaapureita vastaan. Kuuden päivän sodan jälkeen vuonna 1967, jolloin Israel voitti sotilaallisesti Yhdysvaltojen tuella, näkökulma kääntyi. Vallankumouksen lapsesta Israelista tuli vasemmiston silmissä imperialismin vallan ilmentymä. Silloin symbolinen kartta piirrettiin uudelleen, ja Palestiina alkoi täyttää sen paikan, joka Israelilla oli aiemmin ollut – moraalisen altavastaajan.

Islam, maahanmuutto ja eurooppalainen vasemmisto

Euroopassa tämä ideologinen sulautuminen on saanut hyvin konkreettisia seurauksia. Vuosikymmenten ajan eurooppalainen vasemmisto on puolustanut muslimimaahanmuuttoa humanitaarisuuden ja antirasismin nimissä. Vastustusta muslimimaista tulevaa maahanmuuttoa kohtaan on pidetty rasismina tai islamofobiana, ja islamin kritiikki on usein tulkittu hyökkäykseksi vähemmistöjä vastaan.

Tämä ei ole pelkästään humanitaarisen vakaumuksen seurausta, vaan myös ideologisen rakenteen tulosta. Postkolonialistiselle vasemmistolle keskeistä on asettua vastustamaan sitä, mikä koetaan hallitsevaksi valtarakenteeksi – kapitalismia, patriarkaattia, valkoisuutta, länsimaista rationaliteettia. Muslimivähemmistöstä, todellisesta tai symbolisesta, tulee tässä näkökulmassa vastavoima vallitsevalle järjestykselle. Solidaarisuus islamin kanssa – tai pikemminkin islamin vastarinta-ajatuksen kanssa – muodostuu näin vasemmiston oman itseymmärryksen jatkeeksi.

Tämä asenne on toisinaan saanut outoja ilmenemismuotoja: feministisiä liikkeitä, jotka puolustavat huivia ”valinnanvapautena”, queer-aktivisteja, jotka liittoutuvat järjestöjen kanssa, jotka omissa yhteiskunnissaan sortavat homoseksuaaleja, ja intellektuelleja, jotka syyttävät juutalaisia ”valkoisesta” rasismista. Tämä logiikka perustuu osittain Foucault’n omaan valtakäsitykseen – jossa itse totuusväite nähdään vallan muotona. Mutta se johtaa myös moraalisesti ja älyllisesti hämmentyneeseen positioon: sellaiseen, jossa kuviteltua sorron uhria on aina puolustettava, riippumatta siitä, mitä se edustaa.

Suomi ja pohjoismainen konteksti

Suomessa, jossa muslimivähemmistö on määrällisesti pieni, nämä tendenssit ovat olleet heikompia mutta silti läsnä. (Ks. kirjoitukseni ”Kiihottaminen kansanryhmää vastaan”.) Vasemmistoliitto ja osa suomalaisesta vasemmistosta ovat selkeästi asemoituneet Israelia ja Yhdysvaltoja vastaan ulkopoliittisissa kysymyksissä. Palestiinasolidaarisuudesta on tullut tapa ilmaista kansainvälistä oikeudenmukaisuutta ja antikolonialistista asennetta. Tässä solidaarisuudessa on kuitenkin usein symbolinen ylivire ja sisäpoliittinen ulottuvuus: kyse on vähemmän Lähi-idästä kuin Euroopasta, vähemmän Palestiinasta kuin Suomesta.

Asettumalla Palestiinan puolelle ja ”länttä” vastaan voi asemoida itsensä moraalisesti: sellaiseksi, joka näkee rakenteet ja seisoo historian oikealla puolella. Se on eräänlaista performatiivista politiikkaa, jossa oma positio on itse viesti. Tässäkin näkyy foucault’lainen logiikka: politiikka kielipelinä, identiteetti vastarintana, moraali valtakritiikkinä – jossa itse vallan paljastamisesta on tullut moraalinen arvo, ja jossa kamppailu sanoista on korvannut kamppailun todellisuudesta.

Uusi maailmanjärjestys ja Iranin rooli

Kun tarkastellaan nykyistä maailmanpoliittista karttaa, Iran ei enää näyttäydy vain alueellisena toimijana, vaan osana laajempaa autoritaarista liittoumaa. Aikana, jolloin sääntöpohjainen maailmanjärjestys on paineen alla, jolloin Venäjä käy sotaa Euroopassa ja jolloin Pax Americana näyttää lähestyvän loppuaan, Iran on noussut strategiseksi kumppaniksi ennen kaikkea Venäjälle, mutta myös Kiinalle ja Pohjois-Korealle, jotka puolestaan tukevat Venäjää Ukrainan sodassa.

Yhdessä nämä hallinnot muodostavat valtioiden verkoston, jota yhdistää vähemmän ideologia kuin yhteinen tavoite: lännen heikentäminen, liberaalien demokratioiden horjuttaminen ja globaalin valtatasapainon muuttaminen. Gazan sota on siksi ymmärrettävä myös tässä laajemmassa kontekstissa.

Iran on toimittanut drooneja ja aseita Venäjälle sodassa Ukrainaa vastaan. Samalla maa on Hamasin, Hizbollahin ja Jemenin huthikapinallisten kautta pyrkinyt avaamaan useita rintamia Israelia ja sen liittolaisia vastaan. Viime vuosi on kuitenkin osoittanut myös Iranin haavoittuvuuden.

Syyriassa Iranin vaikutusvalta on heikentynyt sen jälkeen, kun al-Assadin hallinto – joka perustui šiialaisuuden alaviittiseen haaraan ja jota pitkään tukivat sekä Teheran että Moskova – kaatui kesällä 2025. Libanonissa Hizbollah on kärsinyt vakavia tappioita Israelin tiedusteluoperaatioiden ja sotilaallisten iskujen seurauksena. Mossadin toimet Iranin sisällä sekä kohdennetut pommitukset ydinteknisiä laitoksia vastaan ovat osoittaneet, ettei Teheranin valta ole rajaton. Yhdysvaltojen ja sen kumppaneiden täsmäiskut Iranin tukemia miliisejä ja Jemenin huthikapinallisia vastaan ovat lisäksi kaventaneet Iranin liikkumavaraa alueella Gazan sodan puhkeamisen jälkeen.

Islamovasemmisto, joka lännessä näkee Hamasin antikolonialistisena liikkeenä, näyttää harvoin pohtivan sitä, että tämä liike toimii käytännössä osana Iranin globaalia strategiaa – strategiaa, joka on liitossa Venäjän, Kiinan ja Pohjois-Korean kanssa. Kyse on samasta poliittisesta blokista, joka uhkaa Ukrainaa, murentaa kansainvälistä oikeutta ja haastaa liberaalin demokratian olemassaolon. Tässä tilanteessa marssiminen iskulauseiden alla, jotka tosiasiallisesti vahvistavat Teherania, ei ole vain moraalisesti ristiriitaista, vaan geopoliittisesti sokeaa. (Ks. myös kirjoitukseni ”Globalisaatiosta geopoliittiseen aikaan”.)

Menetetty oppimisen hetki

Foucault’n matkojen Iraniin olisi pitänyt muodostua vasemmistolle oppimisen hetkeksi. Ne osoittivat, kuinka pitkälle vallan kriittinen teoria voi johtaa, kun se menettää kosketuksensa moraaliseen todellisuuteen. Vallan uusien muotojen analysoimisen sijaan alettiin ihailla niitä, kunhan ne kohdistuivat länteen. Se, joka kerran opetti meille, että valta on kaikkialla, opetti meille myös – tahtomattaan – kuinka helposti se pukeutuu vapautuksen naamioon.

Vasemmisto olisi voinut päätellä, että valtaa on myös antikolonialismissa, myös liikkeissä, jotka väittävät taistelevansa sorrettujen puolesta. Sen sijaan sama refleksi jatkuu: jokainen lännen vastainen vastarinta tulkitaan vapauttavaksi, jokainen islamisti vapaustaistelijaksi.

Tuloksena on outo paradoksi: sekulaari vasemmisto, joka puolustaa teokratioita; feministinen liike, joka relativisoi naisten sortoa; ja antirasismi, joka toisinaan liukuu antisemitismiin – kaikki kamppailussa kuviteltua ”valkoista” valtarakennetta vastaan.

Foucault’n varoituksen tulisi yhä kaikua: se, joka puhuu vapautuksesta, kysyköön ensin – mistä ja mihin.

Teksti on käännös marraskuussa 2025 kirjoittamastani tekstistä “Foucaultin varjo Gazan yllä”.