Suomettuminen ei ole vaihtoehto Ukrainalle
Käsite ”suomettuminen” on jälleen noussut esiin keskustelussa mahdollisesta Ukrainan rauhansopimuksesta. Useat niin sanotut realistit ovat viitanneet Suomen kylmän sodan aikaiseen malliin – muodolliseen puolueettomuuteen, liittoutumattomuuteen ja suureen varovaisuuteen Neuvostoliittoa kohtaan vastineeksi sisäisestä itsehallinnosta ja edullisesta kaupankäynnistä – mahdollisena etenemistienä. Ajatuksena on, että Ukraina rauhansopimuksen jälkeen luopuisi Nato-jäsenyydestä ja pakotetun puolueettomuuden kautta huomioisi Venäjän turvallisuusintressit. Tämä rinnastus ei kuitenkaan pidä. Strategiset, poliittiset ja yhteiskunnalliset lähtökohdat ovat nyky-Ukrainan kohdalla perustavanlaatuisesti erilaiset.
1. Ruotsin tekijä
Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton liikkumavaraa Suomea kohtaan rajoitti riski Ruotsin liittymisestä Natoon. Avoin ja kovempi ote Suomeen – miehitys tai karkea puuttuminen sisäpolitiikkaan – olisi suurella todennäköisyydellä ajanut puolueettoman mutta länsimielisen Ruotsin liittokuntaan ja siten muun muassa heikentänyt Neuvostoliiton strategista asemaa Itämeren alueella. Tämä ulkoinen tekijä mahdollisti Paasikivi-Kekkosen linjan toimivuuden.
Nykyään sekä Ruotsi että Suomi ovat Naton jäseniä. Vastaavaa ulkoista pidäkettä ei enää ole, joka voisi estää Venäjää asteittain rikkomasta tulevaa sopimusta Ukrainan kanssa.
2. Taloudellinen ja poliittinen intressi
Neuvostoliitolla oli toinenkin syy pidättäytyä liian karkeista toimista Suomea kohtaan: Suomea käytettiin aktiivisesti näyteikkunana Länsi-Eurooppaa varten. Suomi esitettiin neuvostopropagandassa ja diplomatiassa elävänä todisteena siitä, että ”rauhanomainen rinnakkaiselo” ja ystävälliset suhteet Moskovaan toivat vaurautta ja turvallisuutta. Avoin sotilaallinen koventaminen tai liian ilmeinen puuttuminen Suomen sisäpolitiikkaan olisi romuttanut tämän kuvan ja heikentänyt suomalaisen poikkeuksen propaganda-arvoa. Siksi Neuvostoliitolla oli selkeä oma intressi siihen, että suomettuminen säilyi vapaaehtoisuuden kulissina eikä muuttunut brutaaliksi miehitykseksi.
Kylmän sodan aikana ja pitkälle 2000-luvulle saakka Länsi-Euroopassa – erityisesti Länsi-Saksassa ja myöhemmin yhdistyneessä Saksassa – vallitsi halu normalisoida suhteita itään ja lieventää jännitteitä vuoropuhelun ja kaupan avulla. Willy Brandtin Ostpolitik tähtäsi ensisijaisesti yhteyksien helpottamiseen Itä-Saksaan ja sodanjälkeisten rajojen tunnustamiseen, mutta sisälsi myös taustalla eläneen toivon siitä, että taloudellinen yhteistyö pitkällä aikavälillä pehmentäisi ja liberalisoisi itäblokkia. Vuoden 1991 jälkeen tämä ajatus jatkui saksalaisessa strategiassa Wandel durch Handel, jossa tietoisesti rakennettiin keskinäistä riippuvuutta uskossa, että se antaisi Berliinille vipuvartta Venäjän käyttäytymisen hillitsemiseen.
Juuri Länsi-Saksaa syytettiin ensimmäisenä suomettumisesta. Jo 1960- ja 1970-luvuilla konservatiiviset kriitikot sekä Yhdysvalloissa että Länsi-Saksassa käyttivät termiä Finlandisierung varoituksena siitä, että Brandtin Ostpolitik ja lähentyminen Neuvostoliittoon johtaisivat vaaralliseen myöntyväisyyteen ja toimintavapauden menetykseen Suomen tapaan. Jälkikäteen tarkasteltuna ero on silmiinpistävä: se, mikä 1970-luvulla oli liioiteltu kauhukuva Länsi-Saksasta, oli käytännössä todellisuutta Suomelle, kun taas Saksa – taloudellisen painoarvonsa, Nato-jäsenyytensä ja alueelleen sijoitettujen amerikkalaisjoukkojen ansiosta – ei koskaan joutunut alistumaan samalla tavalla.
Myös vuoden 1991 jälkeen Venäjä-politiikassa oli selkeä ero Suomen ja Saksan välillä. Suomi valitsi vapaaehtoisen uussuomettumisen ja panosti erityisasemaan suhteissa Venäjään. Tämä johtui osin siitä, että kylmän sodan aikana Moskovan-suhteilla uransa rakentaneet poliitikot jäivät politiikkaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, ja osin siitä, että suomalaisella elinkeinoelämällä – erityisesti metsä-, metalli- ja konepajateollisuudella – oli vahvat taloudelliset intressit Venäjän markkinoilla ja hyötyä ennustettavasta ja ystävällisestä politiikasta. Uusisuomettuminen näkyi selvimmin siinä, että Suomi – toisin kuin Baltian maat ja useimmat entiset itäblokin valtiot – valitsi aktiivisesti pysyä Naton ulkopuolella.
Saksalla sen sijaan oli todellinen etulyöntiasema: maa oli Venäjän ylivoimaisesti suurin kaasun ja öljyn ostaja. Nord Stream -hankkeet loivat keskinäisen riippuvuuden, jota Berliini toivoi voivansa käyttää vipuvartena. Tämä toimi osittain. Yksi esimerkki on se, kuinka Saksa vuonna 2020 pystyi painostamaan Moskovaa vapauttamaan myrkytetyn Aleksei Navalnyin hoitoa varten Berliiniin.
Vuoden 2022 sota romahdutti tämän saksalaisen strategian yhdessä yössä. Saksa sulki Nord Stream 2 -hankkeen, rakensi LNG-terminaaleja ja korvasi venäläisen energian muilla lähteillä. Saksan painostus ei enää kyennyt pelastamaan Navalnyin henkeä. Eurooppa kokonaisuudessaan on irtautunut riippuvuudesta venäläisiin energialähteisiin. Yhtään merkittävää eurooppalaista toimijaa ei ole enää jäljellä, joka olisi valmis ylläpitämään vuoropuhelua ja keskinäistä riippuvuutta Moskovan kanssa. Venäjä on näin menettänyt viimeisenkin merkittävän kannustimen noudattaa pelisääntöjä naapureitaan kohtaan.
Tämän lisäksi on ratkaiseva ero itse suurvallan kiinnostuksen kohteessa. Suomi ei koskaan ollut osa Neuvostoliiton historiallista itsekuvaa tai imperialistista projektia; se oli ulkoinen puskurivaltio, jota mielellään esiteltiin todisteena ”rauhanomaisesta rinnakkaiselosta”. Ukraina sen sijaan nähdään Putinin ajattelussa erottamattomana osana ”venäläistä maailmaa” – historiallisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Suuri venäjänkielinen väestö, yhteinen ortodoksinen perinne ja vuosisatojen yhteinen historia tekevät Venäjästä valmiin maksamaan äärimmäisen korkean hinnan, niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin, Ukrainan takaisin liittämiseksi tai vähintään sen pysyväksi neutralisoimiseksi ja hallitsemiseksi. Siinä missä Neuvostoliitolla oli kannustin antaa Suomen toimia menestyvänä näyteikkunana, nyky-Venäjällä on eksistentiaalinen intressi murskata itsenäinen, länteen suuntautunut Ukraina.
3. Korruptio voiteluaineena – ratkaiseva ero
Sekä alkuperäistä suomettumista että myöhempää Saksan Venäjä-politiikkaa helpottivat korruptio, henkilökohtaiset verkostot ja houkuttelevat kauppasopimukset. Suomessa joillekin poliitikoille ja virkamiehille tarjottiin hyvin palkattuja hallituspaikkoja ja konsulttisopimuksia Venäjään kytkeytyvissä yhtiöissä. Saksassa entinen liittokansleri Gerhard Schröder ja useat muut korkean tason poliitikot rekrytoitiin avoimesti Gazpromin ja Rosneftin palvelukseen. Korruptio rajoittui kuitenkin pieneen eliittiin eikä uhannut valtion institutionaalista vakautta.
Ukrainassa korruptio on rakenteellista laatua. Ennen vuotta 2022 Ukraina sijoittui Transparency Internationalin indeksissä sijalle 122/180. Vaikka maa on sittemmin parantanut sijoitustaan, se on edelleen kaukana Suomesta ja Saksasta. Suomettunut Ukraina ilman Naton 5 artiklan turvaa olisi äärimmäisen haavoittuvainen Venäjän vaikutukselle lahjusten, poliitikkojen, oligarkkien, tuomareiden ja turvallisuuspalveluiden ostamisen kautta – kuten tapahtui Janukovytšin aikana ja osissa Itä-Ukrainaa ennen vuotta 2022. Siinä missä Suomi ja Saksa pystyivät pitämään korruption hallittavissa rajoissa, sama mekanismi Ukrainassa murentaisi nopeasti maan todellisen itsenäisyyden.
Johtopäätös
Suomen malli nojasi kolmeen pilariin, joita ei voida soveltaa Ukrainaan:
Ulkoinen vastapaino (puolueeton mutta Nato-myönteinen Ruotsi), joka hillitsi suurvaltaa.
Eurooppalainen taloudellinen ja poliittinen intressi toimiviin suhteisiin ja keskinäiseen riippuvuuteen.
Yhteiskuntarakenteeseen, jossa korruptio vaikutusvaltana pysyi hallittavissa rajoissa.
Yksikään näistä pidäkkeistä ei ole Ukrainan kohdalla olemassa. Venäjä on jo rikkonut Budapestin muistion, Minskin sopimukset ja joukon muita sitoumuksia – eikä sillä ole juuri lainkaan goodwillia tai taloudellisia kannustimia menetettävänä rikkomalla vielä yksi sopimus.
Ilman näitä mekanismeja tuleva Venäjä voisi kuluttaa suomettunutta Ukrainaa askel askeleelta korruption ja hybridikeinojen avulla avoimen sodan sijaan. Ukraina ajautuisi harmaalle alueelle, jossa sillä ei olisi Naton suojaa eikä todellista kykyä puolustaa suvereniteettiaan.
Suomettuminen ei siksi ole realistinen tai uskottava vaihtoehto Ukrainalle. Se on historiallinen analogia, jonka kantavat pilarit ovat romahtaneet – tai eivät ole koskaan olleet olemassa.